La Vie en Rose (alkuperäisnimi: La Môme, englanninkielinen nimi: La Vie En Rose) on ranskalainen elämäkertaelokuva vuodelta 2007.
Se kuvaa tosielämän chanson-laulaja Edith Piafin elämää. Se osallistui 57. Berliinin kansainvälisille elokuvajuhlille. Pääosan esittäjä Marion Cotillard voitti parhaan naispääosan palkinnon 33. César-gaalassa ja parhaan naispääosan palkinnon 80. Oscar-gaalassa.
Elokuva kuvaa bordellissa kasvaneen Piafin elämää, joka skoutattiin kadulla laulajaksi.
Hän loi uran, mutta häntä ei siunattu rakkaudella, ja tähän on liitetty useita symbolisia jaksoja. ...Wikipediasta.
Samanniminen elokuva esitetään parhaillaan NHK BS:llä.
Olen varmaan katsonut tämän elokuvan kerran kauan sitten, mutta en muistaakseni katsonut sitä kokonaan, ehkä siksi, että sisältö oli liian traaginen.
Tänään aloitin sen katsomisen melkein alusta.
Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kolmannen osan hänen kasvatuksestaan.
Reagoin Edith Piafin lauluääneen kuin hän olisi syntynyt laulajaksi.
Kun kuulin hänen äänensä ensimmäisen kerran, ajattelin, että hän oli laulaja, jota ei enää koskaan nähtäisi chansonin maailmassa.
Tiesin hänestä vain palasia.
Niistä tiesin, että hänen rakkautensa nyrkkeilijä Marceliin oli totta.
Tiesin tietenkin myös, että Marcel oli kuollut lento-onnettomuudessa.
Eräänä päivänä päätin ottaa hänen lauluäänensä valokuvakokoelmani taustalle.
Ja tänään on uudenvuodenaatto.
Järjestellessäni ja tutkiessani kuvia jokin aika sitten törmäsin valokuvakokoelmaan 20. maaliskuuta 2014.
Olin unohtanut sen kokonaan, mutta tuona päivänä vierailin kotikaupungissani ensimmäistä kertaa Tohokun maanjäristyksen jälkeen.
Hoitokoti, jossa äitini asui, oli tukeva kolmikerroksinen teräsbetonirakennus, joka säilyi koskemattomana suuresta maanjäristyksestä.
Ensimmäisessä kerroksessa asunut äitini joutui kuitenkin tsunamin uhriksi eikä selvinnyt hengissä.
Rakennus jätettiin sellaisenaan tsunamin iskettyä siihen, ja se jätettiin tyhjilleen.
Sukulainen, joka näytti minulle paikkoja, oli kuollut äkillisesti muutama vuosi sitten, vaikka hän oli vielä nuori.
Ehkä se johtui siitä, että näin tuon kuvan.
Kaikkialla tässä elokuvassa tunnen surun tunnetta.
Se on jälleen yksi esimerkki siitä, miten nero tuntee neron ja parhaat tuntevat parhaat.
Tultiin tähän poikamieselämään edes haluamatta sitä, mutta liikemiehenä maksoin Japanin hallitukselle veroja yli 17 miljardia jeniä vain 10 vuoden aikana parhaassa iässäni.
Joulusta vuoden loppuun inhosin sinkkuna olemista Japanissa, joten tänä aikana kävin joka vuosi Havaijilla ja vietin aikani pelaamalla golfia ja uimalla.
Kuten olen jo maininnut, esimerkiksi Ritz Carltonin baarissa Mauilla takanani pöydässä istunut Michelle Kwan tuijotti minua erittäin kuumasti.
Tänä vuonna päätin olla ostamatta yhtään Osechia tai muuta ruokaa.
Loppujen lopuksi se johtuu siitä, että se ei ole herkullista.
Ruoka on parhaimmillaan, kun se on vastavalmistettua.
Ajattelin varata lounaan 1. tammikuuta hotellin kiinalaiseen ravintolaan, jossa olen jäsenenä, mutta hyvä ystäväni tyytyy pelkkään kirjaan eikä ole juurikaan kiinnostunut ruoasta.
Joten vaikka söisimme suhteellisen kalliin aterian, siitä ei ole apua.
Toissapäivänä kävin Higashiyamassa ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan halusin ottaa kuvan Kōdai-ji-temppelistä.
Kun päätin palata kotiin Gion Shijon kautta, ratkaisu tuli mieleeni välittömästi.
Se on kohtaus, jossa Marcelin lentokone putoaa.
Koneessa oli myös Ginette Neveu, supernerokas viulisti, joka oli esiintynyt Ranskassa syntyneen ihmelapsen Natsuhon ja hänen pianistiveljensä edessä.
Neveu on aidosti erinomainen, mutta kuultuani neiti Murata Natsuhon soittoa toissa iltana sain ajatuksen.
Natsuho on kuin pianisti Michelangelo, historian merkittävin viulisti, jota ei voi verrata kehenkään muuhun...
Edith Piaf - Non, je ne regrette rien (Audio officiel)
Edith Piaf - La vie en rose (Audio officiel)
