Seuraava on Takayama Masayukin sarjakolumnista Weekly Shinchon viimeisessä numerossa, joka julkaistiin eilen.
Tämäkin artikkeli todistaa, että hän on sodanjälkeisen maailman ainoa toimittaja.
Kauan sitten Japanissa vieraili Monacon kuninkaallisen balettikoulun iäkäs naisprofessori, jota prima-balerinat ympäri maailmaa suuresti kunnioittavat.
Näillä sanoilla hän puhui taiteilijoiden olemassaolon merkityksestä.
”Taiteilijat ovat tärkeitä, koska he ovat ainoita, jotka voivat valottaa piilotettuja totuuksia ja ilmaista niitä.”
Kukaan ei ole eri mieltä hänen sanoistaan.
Ei ole liioiteltua sanoa, että Takayama Masayuki ei ole vain sodanjälkeisen maailman ainoa toimittaja vaan myös sodanjälkeisen maailman ainoa taiteilija.
Tämä artikkeli todistaa myös loistavasti totuuden väitteestäni, jonka mukaan Takayama Masayuki ansaitsee nykyään Nobelin kirjallisuuspalkinnon enemmän kuin kukaan muu.
Se on pakko lukea paitsi japanilaisten myös kaikkien muiden ihmisten maailmassa.
Puuttuu viimeistely
Kaikki alkoi New York Timesissa heinäkuussa 1981 julkaistusta artikkelista ”Strange Cancer Strikes 41 Homosexuals”.
Neljä heistä kuoli muutaman päivän sisällä.
Pian sen jälkeen löydettiin virus (HIV), ja ymmärrettiin, että kyseessä oli kauhea sairaus, joka tuhoaa immuunijärjestelmän ja johtaa väistämättä kuolemaan.
Se oli alun perin trooppinen tauti Kongossa, ja se levisi räjähdysmäisesti mieshomoseksuaalien keskuudessa.
Rock Hudson ja Anthony Hopkins kuolivat yksi toisensa jälkeen.
Vaikka sen tiedettiin olevan homo- ja biseksuaalisten miesten tauti, myös naiset saattoivat saada tartunnan biseksuaalisten miesten välityksellä.
Ensimmäinen Japanissa tautiin sairastunut henkilö oli ulkomaalainen nainen. Kaikki olivat kauhuissaan.
Siihen asti olin haaveillut raportoivani ulkomailla.
Voisin nauttia juomisesta vieraassa maassa vieraiden ihmisten kanssa. Rio de Janeirossa tutustuin Escola de Samban opiskelijoihin ja join jopa heidän kanssaan boa chessa.
＊En löytänyt boa chésta mitään, vaikka kuinka etsin, joten jätän tämän englanninkielisen käännöksen sellaisenaan.＊
Hivin pelko murskasi kaikki nämä unelmat.
Okinawan huippukokouksen aikaan hiv-tartunnan saaneita oli 30 miljoonaa, ja 80 prosenttia heistä oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.
Japani antoi alueelle 5 miljardia dollaria virallista kehitysapua ja auttoi kouluttamaan lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Tällaisestakin tuesta huolimatta muutamassa vuodessa ”yhdeksän kymmenestä ihmisestä kuoli aidsiin”.
Tauti oli niin tarttuva.
Niinpä ihmiset pakenivat maasta sankoin joukoin entisiin siirtomaavaltoihin, kuten Britanniaan ja Ranskaan, koska siellä he saivat hoitoa, vaikka olivat sairastuneet tautiin.
Britannian kansainvälisen kehityksen ministeri Clare Short, joka oli vaikeassa tilanteessa, sanoi huippukokouksessa:
”Japani ahmii Saharan eteläpuolisen Afrikan sidotulla julkisella kehitysavullaan. Se on kuin dinosaurus.”
Vaikka väitteet ovat perusteettomia, hävinnyt maa ei pysty edes kiistämään niitä.
Kun Japani antoi anteeksi viiden miljardin dollarin velan, Iso-Britannia käytti rahat sairaalan rakentamiseen paikalliselle alueelle ja esti potilaita menemästä Britanniaan.
Tätä kutsutaan ”diplomatiaksi, joka käyttää toisten ihmisten lannevaatteita”.
Hiv ei ole enää tappava tauti, mutta se on edelleen kauhea tauti.
Tuolloin WHO:n Tedros julisti hätätilan ja sanoi: ”On merkkejä vieläkin pelottavamman tartuntataudin, isorokon (apinarokon), merkittävästä puhkeamisesta.
Itse asiassa tämä oli toinen kerta, kun WHO antoi julistuksen.
Ensimmäisellä kerralla, kaksi vuotta sitten, se julistettiin loppuneeksi leviämättä liian kauas, mutta tällä kertaa, Tedros sanoo, se on varmistunut useissa paikoissa, myös Pohjois-Euroopassa.
Tämä tauti muistuttaa hyvin paljon isorokkoa, joka on ajanut ihmiskunnan sukupuuton partaalle monta kertaa.
Taudin puhkeamista, korkeaa kuumetta ja kovaa nivelkipua, seuraa märkärakkuloiden muodostuminen ihottumaan.
Vaikka kuolemantapausten määrä ei ole yhtä korkea kuin isorokossa (50 %), taudin leviämistapa on sama kuin HIV:n.
Se on myös endeeminen Kongossa, ja se leviää seksikontaktin kautta, mikä muistuttaa meitä pelosta, kun HIV ilmestyi ensimmäisen kerran.
Se on myös endeeminen Kongossa, ja se leviää seksuaalisessa kontaktissa, mikä muistuttaa meitä pelosta, joka vallitsi HIV:n ilmaantuessa.
Se on kauheaa aikaa.
Saatan joutua luopumaan passistani, mutta Tedrosin julistamalla hätätilalla oli jatkoa.
Hän sanoi, että tartunnan leviämisen hillitsemiseksi ”kun miehet harrastavat seksiä toistensa kanssa, heidän tulisi vähentää niiden kumppanien määrää, joiden kanssa he harrastavat seksiä” ja ”heidän tulisi pidättäytyä harrastamasta seksiä uusien miesten kanssa”.
Toisin sanoen isorokkoa sairastavat ihmiset olivat myös homoja tai biseksuaaleja, ja hätätilan julistamisella pyrittiin lähinnä varoittamaan heitä tilanteesta.
Syy siihen, miksi Tedros oli niin järkyttynyt, että hän julisti hätätilan kahdesti, oli hänen omat ongelmansa.
Toissapäivänä Asahi Shimbun -lehti omisti isorokolle koko sivun mittaisen jutun, jossa käsiteltiin sen aiheuttamaa kauhua.
Artikkelissa, jonka kirjoitti lehden Johannesburgin toimiston päällikkö Imaizumi Susumu, kuvataan pientä tyttöä, joka on sairastunut apinarokkoon ja joka on ”päästä varpaisiin” isorokkoa muistuttavan ihottuman peitossa ja valittaa ”vartalokipua”.
Artikkelissa sanotaan kuitenkin vain, että tartunta ”tarttuu pääasiassa kehon nesteiden tai veren välityksellä”.
Kuten Tedros sanoi, siinä ei sanota, että kyseessä on sukupuolitauti, joka tarttuu miesten välisessä seksissä.
Miksi siis tuo pieni tyttö sai tartunnan?
Sitä ei ole kirjoitettu.
Miksei myöskään kirjoiteta ratkaisevaa termiä ”sukupuolitaudit”?
Herättääkö tällainen kirjoitus vastalauseita homo- ja biseksuaalien keskuudessa?
En usko, että hän on siinä virheellisessä käsityksessä, että kaikki japanilaiset ovat nykyään homoja tai biseksuaaleja.
Haluaisin ymmärtää, että tässä raportissa on kyse vain lohikäärmeen piirtämisestä ja silmien unohtamisesta.
2024/11/21 in Osaka
