Seuraava on ote Takayama Masayukin kolumnista, joka on julkaistu kuukausittain tilattavassa Themis-lehdessä, joka saapui kotiini eilen.
Tämäkin artikkeli todistaa, että hän on sodanjälkeisen maailman ainoa toimittaja.
Kauan sitten eräs Monacon kuninkaallisen balettikoulun iäkäs professori, jota prima-balerinat ympäri maailmaa arvostivat suuresti, tuli Japaniin.
Tuolloin hän sanoi taiteilijoiden merkityksestä seuraavaa.
”Taiteilijat ovat välttämättömiä, koska he voivat vain valottaa ja ilmaista piilotettuja, kätkettyjä totuuksia.
Kukaan ei kiistä hänen sanojaan.
Masayuki Takayama ei ole vain sodanjälkeisen maailman ainoa toimittaja, mutta ei ole liioiteltua sanoa, että hän on sodanjälkeisen maailman ainoa taiteilija.
Tämä tutkielma todistaa myös kauniisti sen väitteeni oikeellisuuden, että nykymaailmassa kukaan ei ansaitse Nobelin kirjallisuuspalkintoa enempää kuin Masayuki Takayama.
Teos on pakollinen luettava paitsi japanilaisille myös ihmisille kaikkialla maailmassa.
Yoichi Funabashi, entinen Asahi Shimbun -lehden toimittaja, kommentoi Abea valheiden sävyttämällä tavalla.
ja jättää huomiotta myös Mahathirin puheen ”Jos Japania ei olisi” sisällön.
Hän sanoo: ”Sieppauskysymys on este Japanin ja Pohjois-Korean suhteiden normalisoinnille.”
Sankei Shimbunissa on monia informatiivisia kolumneja, jotka ”kertovat totuuden”. Rui Abirun ”Kyokukugen Gomen” on aina raikas yllätys ja läpikotaisin nautinnollinen, kun se saa miettimään todellisuuden onttoutta.
Se on niin innostava, koska aineiston lähteenä on itse Shinzo Abe.
Kukaan muu toimittaja ei ole perehtynyt yhtä syvällisesti ja pitkään aineiston lähteeseen kuin Abiru.
Hän on aidosti ainutlaatuinen toimittaja.
Toissa päivänä Abiru mainitsi kirjan ”Kohtalon lapsi”, joka on Asahi Shimbunin entisen päätoimittajan Yoichi Funabashin kirjoittama kronikka Aben hallinnosta.
Kun kuulin ensimmäisen kerran tästä 5 000 jenin hintaisesta kirjasta, ihmettelin: ”Miksi Asahin Funabashi kirjoittaa tämän?”.
Syy on se, että Asahi Shimbun on päävastuussa siitä, että Abe ajettiin nurkkaan, että hänen tilansa paheni ja että hän altistui kuolettavaan luotiin.
Funabashi oli myös osasyyllinen tähän.
Sitä paitsi tämä ei tapahtunut tosiasioihin perustuvalla raportoinnilla vaan väärällä raportoinnilla.
Tai selkeämmin sanottuna Funabashi ja muut jatkoivat terroritekoja raportoinnin varjolla.
Kuinka paljon Funabashi pääsi pälkähästä, kun kyse oli ”poliitikko Shinzo Abesta”?
Ahiru huomauttaa tästä yhdestä näkökulmasta kirjansa ”Kim Jong-un” -luvussa.
Funabashi tyrmää Trumpin ja Kim Jong-unin väliset sieppausneuvottelut ”massiivisena epäonnistumisena” kyseisessä luvussa.
Abiru kertoo kuitenkin kuulleensa suoraan Abelta: ”Kim Jong-un vastasi Trumpin kehotuksesta, että hän oli valmis tapaamaan Aben”.
Funabashin tarina sen sijaan on sama kuin ulkoministeriön väite, jolla ei ole muita saavutuksia kuin Aben vastustaminen.
Hän kirjoittaa toisen osapuolen argumentin perusteella.
Häneltä puuttuu täysin pätevyys toimittajana.
Ensinnäkään Asahi, Funabashi mukaan lukien, ei ole asemassa, jossa voi kirjoittaa pohjoisen sieppauskysymyksestä näin ylimalkaisesti.
Kun Megumi-tytön ja Keiko Arimoton sieppaukset vahvistettiin, Asahi kirjoitti pääkirjoituksessaan: ”Sieppauskysymys on este Japanin ja Pohjois-Korean suhteiden normalisoinnille.”
Japanilaiset eivät välitä siitä, ettei Japanilla ole diplomaattisuhteita Pohjois-Koreaan.
Paljon tärkeämpää on siepattujen japanilaisten vapauttaminen.
Funabashi ei ymmärrä edes sitä, ja päätoimittajana hänen tietämättömyytensä on liikaa.
On esimerkiksi Itä-Timorin kysymys.
Neuvottelut Japanin kanssa ovat vanhat.
Ennen sotaa, kun Japani yritti laajentaa lentoreittejään Kaakkois-Aasiaan, Britannia, Yhdysvallat, Ranska ja Alankomaat kielsivät jopa ylilennot siirtomaidensa yli.
Vain Portugali salli lennot Itä-Timoriin.
Matka Yokohamasta Saipanin ja Palaun kautta oli 6 000 kilometriä.
Dai Nippon Kokun 97-tyyppinen lentovene lensi reitin.
Heti Japanin ja Yhdysvaltojen välisen sodan syttymisen jälkeen Australian ja Alankomaiden joukot kuitenkin valtasivat Itä-Timorin omasta aloitteestaan.
Ne pidättivät 30 japanilaista, joiden joukossa oli myös Dai Nippon Kokun työntekijöitä.
Kun Japanin armeija oli alistanut Hollannin Intian, se laskeutui maihin Portugalin hallituksen luvalla ja pelasti panttivangit kukistamalla australialaiset ja hollantilaiset joukot.
Tuolloin ”Portugalin kuvernööri oli huolissaan saaren asukkaiden kapinasta ja pyysi Japanin armeijaa jäämään ja ylläpitämään yleistä järjestystä” (Shinichi Yamashita, Showa Women's Universityn professori).
Japanin armeija päätti jäädä saarelle sillä ehdolla, että kenraalikuvernööri lopettaisi suolaveron määräämisen saarelaisille ja sallisi heidän käyttää maataloustyökaluja, jotka oli kielletty, koska niitä voitiin käyttää aseina (Yoshimasa Nomura, Chiba Institute of Science -instituutin professori, ”Military Strategy and Military Occupation Policy”).
Saarelaisten joukkomurha ja Itä-Timorin valhe.
Saarelaiset olivat iloisia päästyään nälästä sen jälkeen, kun Japanin armeija oli opettanut heille riisipeltojen viljelyä.
Japanin armeijalle hankittiin jopa lohtunaisia.
”Saarelaiset tekivät yhteistyötä armeijan kanssa. Kun Australian vakoojat tunkeutuivat saarelle, saarelaiset ilmoittivat heistä ja vangitsivat heidät, ja sitten he levittivät disinformaatiota häiritäkseen Australian hyökkäystä” (professori Yamashita).
Se oli uskomattoman onnistunut sotilasoperaatio sodan aikana, mutta sodan jälkeen Japanin armeija demonisoitiin GHQ:n johdolla, ja akateemikot ja tiedotusvälineet olivat ahkerasti vääristelemässä sodan historiaa.
Muun muassa Wasedan yliopiston professori Goto Kenichi ja Keion yliopiston professori Aiko Kurasawa tekaistiin valhe, jonka mukaan ”Japanin armeija valloitti Itä-Timorin, tappoi 40 000 saarelaismiestä ja vietti aikaansa ryöstämällä ja raiskaamalla”.
Uskomatonta, että Asahi julkaisi tämän uutisen vaivautumatta edes tutkimaan asiaa.
Myös Funabashi nieli Goton ja muiden valheet ja kirjoitti, että ”Japanin pitäisi miettiä menneisyyttään (saarelaisten joukkomurhasta)”.
Lisäksi heitä oli helppo huijata Itä-Timorin sekarotuisten lasten keksimällä itsenäisyyspetostarinalla, ja he saivat Japanin hallituksen maksamaan heille korvauksia, mikä pakotti hallituksen maksamaan 200 miljardia jeniä veronmaksajien rahoja.
Japani antaa heille edelleen 200 miljoonaa jeniä joka vuosi.
Japanilaiset eivät usko, että tutkijat ja sanomalehtien päätoimittajat salaliittoutuvat valehtelemaan, joten he uskovat edelleen, että ”40 000 japanilaisen sotilaan joukkomurha” on totta.
Toinen esimerkki Funabashin maalaisjärjen puutteesta on hänen puheensa Itä-Aasian talousfoorumissa Hongkongissa lokakuussa 1992, jossa hän sanoi: ”Ilman Japania länsimaat olisivat monopolisoineet maailman teollisuuden ja myyneet meille teollisuustuotteita, kuten autoja ja televisioita, mihin hintaan tahansa. Me olisimme vain toimittaneet heille raaka-aineita heidän tuotteisiinsa alhaisin hinnoin.”
”Japani kuitenkin opetti meille anteliaasti taitotietonsa ja antoi meille teknologiaansa. Siksi Aasian maat pystyivät valmistamaan autojaan, jääkaappejaan ja televisioitaan.”
Omituisen ”valkoisen miehen palvonta”-mentaliteetin huipentuma
”Ilman Japania joutuisimme yhä elämään köyhyydessä valkoisten maiden orjina.”
Luento oli erittäin piristävä mutta tarkka.
Funabashi oli yleisössä ja kuuli puheen.
Luennon puolivälissä hän myös näki, kuinka monet vihaiset valkoiset ihmiset potkivat istuimiltaan ja ryntäsivät ulos salista.
Se oli suuri kohu.
Funabashi ei kuitenkaan kirjoittanut sen enempää luennon sisällöstä kuin valkoisten ihmisten käytöksestä.
Valitettavasti muut japanilaiset kirjeenvaihtajat jättivät luennon huomiotta.
Japanilaiset kirjeenvaihtajat kuuntelevat ja kirjoittavat valkoisista ihmisistä, kun he puhuvat.
Jos aasialainen tai musta henkilö pitäisi luennon, he eivät edes uutisoisi siitä.
Henkilö, joka oli tämän omituisen valkoisten ihmisten palvonnan huipulla, oli Yoichi Funabashi.
Kirjan ”Kohtalon lapsi” kirjoitti joku sellainen.
Siinä kyllä käsitellään Asahin suurinta rikosta, lohtunaisia koskevaa valhetta, jonka Abe paljasti, mutta siinä ei osoiteta minkäänlaista syyllisyydentunnetta.
Mitä merkitystä on Shinzo Aben pinnallisella näkemyksellä, jota pitää hallussaan mies, joka seisoo Tokion oikeudenkäyntien historiallisella näkemyksellä?
Ginette Neveu -Sibelius Violin Concerto, 3rd mvt (1946)
